Tämä blogisivu syntyi aikoinaan idealistisena päähänpistona, kuten kai monet blogit. Yltiöoptimistisena hetkenä kuvittelin, että jos perustan portfolion yhteyteen blogin, ja jaan matalalla kynnyksellä materiaalia projekteistani ja taiteestani on seurauksena hirveästi lisää tuotteliaisuutta, inspiraatiota ja motivaatiota. Näin jo sieluni silmin viikottaiset postaukset ja eksponentiaalisesti kasvavan luovuuden. Hyvä ajatus sinänsä, mutta kompastuskiveksi muodostuu usein niinkin perustavaa laatua oleva asia kuin elämä: on työtä, lapsi ja muita rientoja. Silloin kun aikataulut antavat myöten  lisään portfoliopuolelle tuoreita kuvituksiani. Silloin kun minulla on aikaa omalle taiteelleni, keskityn mieluummin sen tuottamiseen kuin tekemään aiheesta metapostauksia internettiin. Luulin jo hetken, että kuoppaan koko blogin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä se saa olla olemassa. Internetin kiivaassa sykkeessä tämä blogi voi edustaa vastalausetta. Sen tapahtumat etenevät hitaasti. Se on hiljainen kuin tuuleton metsälampi, vanhainkodin oleskelutila itapäivälevon aikaan. Pysähtynyt blogi on verkon vinhan vauhdin keskellä kuulemma enemmänkin antimainos, mutta en nyt jaksa piitata moisesta. Arjen nopean tempon taustalla tykkään hitaasti etenevistä asioista ja pitkittyneistä projekteista ja verkkaisesti kypsyvistä ideoista. Nytkin on useampi mahtavan innostava idea työn alla ja yksi uusi kokonaisuus jo puoliksi valmiina. Ehkäpä (?!) palaan tänne päivittämään kun asiat etenevät johonkin suuntaan.

Ainiin, hiukan nopeammalla tahdilla päivitän instatiliäni,  se löytyy täältä -> https://www.instagram.com/mariavilja/.

Kenties kirjoitan Tiloissa-näyttelystäni vielä enemmänkin ajatuksia, kunhan pöly hiukan laskeutuu. Toistaiseksi kuitenkin jaan tässä vasta pari kuvaa, sekä näyttelytekstin, jossa valotan muun muassa näyttelyn nimen taustaa. Hiukan etukäteen (näyttely on siis auki vielä viikon) tekee mieli jo kiittää kaikkia kävijöitä, tuttuja ja tuntemattomia, ajastanne ja ennen kaikkea ajatuksistanne! Niitä on ollut ilo saada kuulla! Kiitos myös aivan ihanalle Galleria Huvilalle, joka on täysin objektiivisesti arvioituna maailman suloisin, kodikkain, viihtyisin ja vieraanvaraisin taidegalleria ikinä! Tässä linkki Tiloissa-näyttelyn fb-tapahtumaan, jossa kaikki olennainen informaatio: https://www.facebook.com/events/263746970633771/.

Peräti kahden näyttelyn "putki" huipentuu ensi lauantaina, kun vietetään Tiloissa-näyttelyn avajaisia Galleria Huvilassa, Arabianrannassa. Näyttelyssä on esillä kuluneen vuoden aikana syntyneitä piirustuksia tiloissa olemisen teemoista. Kuvissa tilat ovat mukana fyysisinä ja mielen sisäisinä tiloina. Tila-teema on tärkeä myös siksi, että moniosaiset, kollaasimaiset piirustukset levittäytyvät galleriaympäristöön rakennellen itse omia tilojaan. Tervetuloa katsomaan! Aukioloajat ja lisätietoa löytyy facebookista: https://www.facebook.com/events/263746970633771/.

Tällainen on meneillään vielä muutaman päivän Tapiolan kirkossa. Käykäähän tutustumassa jos liikutte huudeilla.

Ennen Hiljaisuuden värityskirjaa olin seurannut väritysbuumia aavistuksen huvittuneena. Pikkuisen jopa ylenkatsoin sliipattuja vektoriperhosia jotka liihottelivat kiemurakuvioiden seassa rallatellen mielen tasapainoa. Ajattelin, että itsekeskeisessä ja hyvinvointiövereihin taipuvaisessa ajassamme voi myydä mitä tahansa taikasanalla ”zen”. Värityskirjailmiö saattaa olla hyperhyvinvointibuumin uusi kaupallinen sovellus, mutta ainakin tutkimustiedon valossa värittäminen voi ”ihan oikeestikin” olla tapa rauhoittua ja jopa mietiskellä. Toinen arveltu syy kirjojen suosiolle on, että kaiken teknologian keskellä konkreettisille puhdetöille on tilausta. Voi olla. En kuitenkaan usko juuri nimenomaan värittämisen olevan oikotie onneen. Sen sijaan ajattelen, että kaikenlainen harrastaminen, puuhaaminen, keskittyminen, ideoiminen ja valmiiksi saattaminen on osa hyvää ihmiselämää. Olemuksessamme on kaipaus luovaan (tai sen suuntaiseen) tekemiseen. Taiteeseen tietysti, mutta myös kirjahyllyn kirjojen järjestämiseen värien mukaan, nasevien some-pävitysten muotoiluun, ikkunaan teipattavien joulutonttujen askarteluun, lomakuva-albuumin koostamiseen, you name it. Tähän luovuuden ja itsensä toteuttamisen tarpeeseen tarttuminen saa aikaan hyvyyksiä. Hyvyyksien määrittely tarkemmin sen sijaan ei tässä yhteydessä tunnu mielekkäältä. Siinä rytäkässä eksyy helposti terapiasanastoviidakkoon, jossa törmäilee sitten flow-tilan, voimaantumisen ja meditaation toisiinsa kietoutuviin oksistoihin (been there, done that). On parempi, ettei luovaan tekemiseen mennä todennetut hyvinvointivaikutukset edellä. Paras vain iloita siitä, kun ja jos meillä on halu ja mahdollisuus toteuttaa luovia pyrintöjä. Jos joku sattuu löytämään kipinää siihen värittämisen ja tämän kirjan parista, niin se on ehkä tähänasti paras saavutukseni taidekasvattajana, kuvittajana ja miksei diakoninakin.

​Osallistavan taidekirjan lisäksi, pidän Hiljaisuuden värityskirjaa osallistavana hartauskirjana. Kirjassa on kristillinen lähestymistapa ja sen mukaisia kuva-aiheita. Jos värityskirjoja tehtaillaan sekulaareina ja yleishengellisinä versiona, niin tarvitaanhan toki myös kristillinen sovellus, silläkin uhalla ettei seksikkyyspisteitä Kristuksella tänä päivänä juuri heru. Toivon silti, että kirja voi innoittaa k**stinuskoa karsastamattomia värittämään ilokseen, hiljentymisen hetkissä tai ajankuluksi. Ilokseni voin todeta, että uskonnollani on paljon annettavaa ja vuosisataiset perinteet mietiskelyn ja hiljentymisen alueella. Hiljaisuuden värityskirja haluaa tuoda uuden vivahteen kahdella kentällä: kristillisen hiljentymisen alueella ja värityskirjahyllyssä, jonne hyvin solahtaa kristinuskon hyväksyntää ja pyyteetöntä rakkautta tursuava sanoma. Tämän viestin lisäksi kuvat haluavat myös toimia kutsuina tai jopa haasteina. Värityskirjoista tuttu sisäkkäisistä, koristeellisista kerroksista koostuva mandala-ympyrä symboloi minulla avautumista, mieluummin kuin keskuksen syövereihin – omaan navan tuijotteluun – suistumista. Kristinuskon oma versio mandalasta on monista vanhoista kirkosta tuttu pyöreä, koristeellinen ruusuikkuna. Ruusuikkunoita löytyy Hiljaisuuden värityskirjastakin pari kappaletta. Toivottavasti ne ja muut kuvat voivat olla todellisia ikkunoita, joiden kautta katsotaan itseen, tullaan katsotuksi, mutta katsotaan myös ulospäin kohti maailmaa ja lähimmäistä. 

Arkielämään kuuluu kaikenlaisia hauskoja, iloisia, surullisia ja ärsyttäviä pikku kohtaamisia. Silloin tällöin kohtaamiset ikuistuvat
paperilappusille tikku-ukkoina ja harakanvarpaina. Joskus löydän noita lappusia pitkien aikojen päästä ja piirrän ne uudestaan, vaikka itse tapahtumat ovat jo aikaa sitten unohtuneet. Keskimmäisen kuvan tapauksen tosin muistan hyvin: kuvassa eräs henkilö kommentoi kirkon työntekijän roolissa pitämääni - mielestäni varsin rohkaisevaa ja innostavaa - hartauspuhetta. Aina ei voi onnistua!

Olemme saaneet viettää aikaa mökillä veden äärellä jo kaksi viikkoa. Välillä on paistettu räiskäleitä auringossa ja kerätty niittykukkia, välillä ihmetelty ikkunasta rakeita toppatakit päällä. Väliaikainen työttömänä elely on antanut tilaa päämäärättömälle ja päämäärätietoiselle luovuudelle, josta ensin mainitusta pari kehnosti dokumentoitua otosta alla.

Sain eräistä loppukevään juhlista muistoksi valkoisen sydänilmapallon. Syntyi idea. Pallo kulkisi seuraavan viikon ajan mukanani kaikkialle: työpaikalle, iltamenoihin, kauppaan, kotiin ja opiskeluiden pariin. Tämän kaiken dokumentoisin tavalla tai toisella. Pallon elinkaari osoittautui toivottua lyhyemmäksi, mutta kuvaamistani videoklipeistä syntyi silti pieni kokonaisuus, joka löysi pian rinnalleen Jaakon tulkinnan eräästä 22-pistepirkon kappaleesta.

Videon tekeminen oli merkittävä harppaus minulle, joka mieluummin aina teen taidetta käsillä, ilman minkäänlaista konetta välikappaleena. Kaikki kuvankäsittelystä editointiin on tähän asti ollut jotakin, josta suoriudun kunnialla vain kylmettämällä sydämeni. Tämä oli tiettävästi ensimmäisiä kertoja kun sain oikeasti iloa koneen kanssa työskentelystä. Jälki on sen mukaista: hitusen yli-innokasta.

Video päätyi lopulta käymäni nykytaidekurssin lopputyöksi ja sellaisena se (muiden merkitystensä ohella) kommentoi taidetta. (Sivuhuomio: en ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi taiteilija ei muka saisi selittää töitään. Mielestäni on katsojan aliarvioimista olettaa, että tekijän näkökulman avaaminen estäisi katsojaa ajattelemasta sen lisäksi omilla aivoillaan.)

Olen ajatellut viimeaikoina sitä millaista taidetta haluan tehdä ja millaista kuvan-/ taiteentekijyyttä kohti haluan suunnata. Olennaista siinä on tietysti se mikä minulle on muutenkin olennaista elämässä: taistelu toivottomuutta, kyynisyyttä ja ahdistusta vastaan - valon puolesta. Juhlallisista sanoista  huolimatta kyse on yksinkertaisesta - joskus mitättömältä näyttävästä - asiasta. Minä haluan (ja tässä on tosiaan kyse haluamisesta, ei luontaisesta taipumuksesta vaan kurinalaisen harjoittelun tuloksista) nähdä epätoivon lisäksi miten hyvyyttä ja valoa vuotaa jokapaikasta. Taiteen tärkeä tehtävä on näyttää elämän nurja puoli ja nostaa jalustalle se mitä ei uskalleta katsoa. Mutta tähän astisen pohdiskeluni tuloksena totean, ettei se ehkä ole juuri minun tehtäväni. Ihailemani (ja havittelemani) taito on kuvata hyvää kiinnostavasti ja toisaalta kuvata kauheaa niin, että kaikki toivo ei rapise pois. Ei ole kyse todellisuuden kieltämisestä, vaan siitä, että maailmassa todella on paljon hyvää joka vain harvoin pääsee esille, ylittää uutiskynnystä tai kiinnostaa taiteilijoita. Taiteen tulee pysäyttää, haastaa ja ravitsella. Haluan uskoa, että hyvä voi tehdä tätä kaikkea.

https://vimeo.com/96481481