Värityskirjailija reflektoi

Minusta on näemmä tullut kirjalija, nimittäin värityskirjailija. Tähän väliin kiitokset Kirjapajalle, ja loistavalle yhteistyölle mukavien tyyppien kanssa! Samaten nöyrät kiitokset myös kaikille teille, joilta olen saanut ideoita, apua ja kannustusta projektin eri vaiheissa.

Ennen Hiljaisuuden värityskirjaa olin seurannut väritysbuumia aavistuksen huvittuneena. Pikkuisen jopa ylenkatsoin sliipattuja vektoriperhosia jotka liihottelivat kiemurakuvioiden seassa rallatellen mielen tasapainoa. Ajattelin, että itsekeskeisessä ja hyvinvointiövereihin taipuvaisessa ajassamme voi myydä mitä tahansa taikasanalla ”zen”. Värityskirjailmiö saattaa olla hyperhyvinvointibuumin uusi kaupallinen sovellus, mutta ainakin tutkimustiedon valossa värittäminen voi ”ihan oikeestikin” olla tapa rauhoittua ja jopa mietiskellä. Toinen arveltu syy kirjojen suosiolle on, että kaiken teknologian keskellä konkreettisille puhdetöille on tilausta. Voi olla. En kuitenkaan usko juuri nimenomaan värittämisen olevan oikotie onneen. Sen sijaan ajattelen, että kaikenlainen harrastaminen, puuhaaminen, keskittyminen, ideoiminen ja valmiiksi saattaminen on osa hyvää ihmiselämää. Olemuksessamme on kaipaus luovaan (tai sen suuntaiseen) tekemiseen. Taiteeseen tietysti, mutta myös kirjahyllyn kirjojen järjestämiseen värien mukaan, nasevien some-pävitysten muotoiluun, ikkunaan teipattavien joulutonttujen askarteluun, lomakuva-albuumin koostamiseen, you name it. Tähän luovuuden ja itsensä toteuttamisen tarpeeseen tarttuminen saa aikaan hyvyyksiä. Hyvyyksien määrittely tarkemmin sen sijaan ei tässä yhteydessä tunnu mielekkäältä. Siinä rytäkässä eksyy helposti terapiasanastoviidakkoon, jossa törmäilee sitten flow-tilan, voimaantumisen ja meditaation toisiinsa kietoutuviin oksistoihin (been there, done that). On parempi, ettei luovaan tekemiseen mennä todennetut hyvinvointivaikutukset edellä. Paras vain iloita siitä, kun ja jos meillä on halu ja mahdollisuus toteuttaa luovia pyrintöjä. Jos joku sattuu löytämään kipinää siihen värittämisen ja tämän kirjan parista, niin se on ehkä tähänasti paras saavutukseni taidekasvattajana, kuvittajana ja miksei diakoninakin.

Hiljaisuuden värityskirja on ollut tähänasti suurin ja varmasti myös mielekkäin kuvitusprojektini. Ilokseni huomasin pian, että piirrostyylini sopii hyvin värityskuviin, eikä minut tarvinnut kuin hiukan tinkiä mieltymyksistäni saadakseni kuvista väritettäviksi sopivia. Oli mainiota kerrankin tehdä kuvia, jotka joku toinen värittäisi, värit kun ovat minulle hankalin vaihe kuvitusprosessissa. Välillä pysähdyin epäuskoisena ajattelemaan, että joku todella haluaa julkaista kirjan, jossa on 60 sivua täytetty pelkästään minun piirroksillani. Epäilen, että värityskirjoja lukuunottamatta tällaisia tilaisuuksia ei kuvittajan uralla tule liian usein vastaan. Mieluisan projektin keskellä tuskan hetket olivat harvassa, mutta jonkun yksittäisen kerran eskaloituva värityskirja-armeija vieraili kuitenkin painajaisissani. Silloin keksin alkaa ajatella kirjaani osallistavana taidekirjana. Sellaiseksi haluankin sitä pilke silmäkulmassa kutsua.

​Osallistavan taidekirjan lisäksi, pidän Hiljaisuuden värityskirjaa osallistavana hartauskirjana. Kirjassa on kristillinen lähestymistapa ja sen mukaisia kuva-aiheita. Jos värityskirjoja tehtaillaan sekulaareina ja yleishengellisinä versiona, niin tarvitaanhan toki myös kristillinen sovellus, silläkin uhalla ettei seksikkyyspisteitä Kristuksella tänä päivänä juuri heru. Toivon silti, että kirja voi innoittaa k**stinuskoa karsastamattomia värittämään ilokseen, hiljentymisen hetkissä tai ajankuluksi. Ilokseni voin todeta, että uskonnollani on paljon annettavaa ja vuosisataiset perinteet mietiskelyn ja hiljentymisen alueella. Hiljaisuuden värityskirja haluaa tuoda uuden vivahteen kahdella kentällä: kristillisen hiljentymisen alueella ja värityskirjahyllyssä, jonne hyvin solahtaa kristinuskon hyväksyntää ja pyyteetöntä rakkautta tursuava sanoma. Tämän viestin lisäksi kuvat haluavat myös toimia kutsuina tai jopa haasteina. Värityskirjoista tuttu sisäkkäisistä, koristeellisista kerroksista koostuva mandala-ympyrä symboloi minulla avautumista, mieluummin kuin keskuksen syövereihin – omaan navan tuijotteluun – suistumista. Kristinuskon oma versio mandalasta on monista vanhoista kirkosta tuttu pyöreä, koristeellinen ruusuikkuna. Ruusuikkunoita löytyy Hiljaisuuden värityskirjastakin pari kappaletta. Toivottavasti ne ja muut kuvat voivat olla todellisia ikkunoita, joiden kautta katsotaan itseen, tullaan katsotuksi, mutta katsotaan myös ulospäin kohti maailmaa ja lähimmäistä.