Olemme saaneet viettää aikaa mökillä veden äärellä jo kaksi viikkoa. Välillä on paistettu räiskäleitä auringossa ja kerätty niittykukkia, välillä ihmetelty ikkunasta rakeita toppatakit päällä. Väliaikainen työttömänä elely on antanut tilaa päämäärättömälle ja päämäärätietoiselle luovuudelle, josta ensin mainitusta pari kehnosti dokumentoitua otosta alla.

Sain eräistä loppukevään juhlista muistoksi valkoisen sydänilmapallon. Syntyi idea. Pallo kulkisi seuraavan viikon ajan mukanani kaikkialle: työpaikalle, iltamenoihin, kauppaan, kotiin ja opiskeluiden pariin. Tämän kaiken dokumentoisin tavalla tai toisella. Pallon elinkaari osoittautui toivottua lyhyemmäksi, mutta kuvaamistani videoklipeistä syntyi silti pieni kokonaisuus, joka löysi pian rinnalleen Jaakon tulkinnan eräästä 22-pistepirkon kappaleesta.

Videon tekeminen oli merkittävä harppaus minulle, joka mieluummin aina teen taidetta käsillä, ilman minkäänlaista konetta välikappaleena. Kaikki kuvankäsittelystä editointiin on tähän asti ollut jotakin, josta suoriudun kunnialla vain kylmettämällä sydämeni. Tämä oli tiettävästi ensimmäisiä kertoja kun sain oikeasti iloa koneen kanssa työskentelystä. Jälki on sen mukaista: hitusen yli-innokasta.

Video päätyi lopulta käymäni nykytaidekurssin lopputyöksi ja sellaisena se (muiden merkitystensä ohella) kommentoi taidetta. (Sivuhuomio: en ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi taiteilija ei muka saisi selittää töitään. Mielestäni on katsojan aliarvioimista olettaa, että tekijän näkökulman avaaminen estäisi katsojaa ajattelemasta sen lisäksi omilla aivoillaan.)

Olen ajatellut viimeaikoina sitä millaista taidetta haluan tehdä ja millaista kuvan-/ taiteentekijyyttä kohti haluan suunnata. Olennaista siinä on tietysti se mikä minulle on muutenkin olennaista elämässä: taistelu toivottomuutta, kyynisyyttä ja ahdistusta vastaan - valon puolesta. Juhlallisista sanoista  huolimatta kyse on yksinkertaisesta - joskus mitättömältä näyttävästä - asiasta. Minä haluan (ja tässä on tosiaan kyse haluamisesta, ei luontaisesta taipumuksesta vaan kurinalaisen harjoittelun tuloksista) nähdä epätoivon lisäksi miten hyvyyttä ja valoa vuotaa jokapaikasta. Taiteen tärkeä tehtävä on näyttää elämän nurja puoli ja nostaa jalustalle se mitä ei uskalleta katsoa. Mutta tähän astisen pohdiskeluni tuloksena totean, ettei se ehkä ole juuri minun tehtäväni. Ihailemani (ja havittelemani) taito on kuvata hyvää kiinnostavasti ja toisaalta kuvata kauheaa niin, että kaikki toivo ei rapise pois. Ei ole kyse todellisuuden kieltämisestä, vaan siitä, että maailmassa todella on paljon hyvää joka vain harvoin pääsee esille, ylittää uutiskynnystä tai kiinnostaa taiteilijoita. Taiteen tulee pysäyttää, haastaa ja ravitsella. Haluan uskoa, että hyvä voi tehdä tätä kaikkea.